Sierra Nevada, primera parte
Marraskuun alkuun suunniteltiin viikonloppureissu Sierra Nevadan maisemiin. Reilu 10 minuuttia taas asian pohtimista ja auto oli vuokrattuna. Majoituksen kanssa ei onneksi tullut ongelmia, johtuen marraskuun lumitilanteesta vuorilla. Halvin hotelli alle ja matkaan. Matkaan piti lähteä sovitusti aamutuimaan, mutta meikäläinenhän sattui olemaan pikkaisen myöhässä, ehkä puolisen tuntia vain. Kun olin kävellyt jo hyvän matkaa kohti autoa, tajusin unohtaneeni passin kämpille. Eikun hakemaan uutta vauhtia.
Noh, matkaan päästiin ja selviydyttiin Pradollanon kylään jossain siinä 12 jälkeen. Tarkoituksena oli tämän päivän aikana vielä käydä tuossa manner-Espanjan toiseksi korkeimmalla huipulla, Pico del Veletalla. Vähän evästä naamariin ja kellon tarkistus. Kyllä, kellohan oli jo vaikka mitä ja totesinkin muille, että alas tullaan pimeässä, lamput mukaan.
Huiputus tapahtui joitain tunteja myöhemmin, auringon vielä paistaessa mukavasti. Pico del Veletan korkeus epsanjankiälisen wiikkipedian mukaan on 3.395,68 metriä merenpinnasta. Siitä tulikin nyt korkein paikka missä on kävellen tullut käytyä. Huipulla pieni ja perinteinen evästauko, patonkia ja viiniä naamariin ja sitten alaspäin.
Johtuen korkeudesta ja tuulisuudesta ja vaikka mistä, ylähäällä tulikin pirun kylmä kun aurinko alkoi laskemaan. Sitten sen hävittyä kokonaan kukkulan taakse, meinasi tulla ikävä kunnon toppavaatteita. Pimeyden tultua olikin oikeasti pimeää ja hommasta teki vielä pikkaisen mielenkiintoisemman, että kaksi henkilöä meidän ryhmästämme oli lähtenyt kävelemään alaspäin ilman lamppuja, muiden laittaessa vielä lisää vaatetta päälle. Reitti ei päivälläkään ole aina ihan selkeä ja pilkkopimeässä vielä vähemmän. Kun puhelimet eivät toimineet eikä ollut mitään hajua, että kuinka pitkälle parivaljakko oli kerinnyt, lähdimme sitten laskeutumaan heidän perässään. Kuljetiin useampi kilometri ilman minkäänlaista merkkiä toisista, kunnes yhden harjanteen päälllä kuulimme puhetta melko kaukaa. Huusimme nimiä ja sieltähän nämä löytyivät. Näytettiin valoilla meidän paikkaamme ja nämä seikkailijat pääsivät luoksemme lopulta. Onni sinällään, koska edessäpäin olikin sitten melko ikäviä jyrkänteitä, joita ei varmaan olisi päivälläkään kiva kävellä ylös saatika alas.
Lopulta kaikki pääsivät autolle ja matka hotellille alkoi. Hotellilla piti olla vastaanottovirkailijan vastassa, mutta käytyämme koko hotlan läpi, emme löytäneet ketään. Yksi puhelinsoitto ja sillä selvisi, että tämä oli lähtenyt kotiin ja jättänyt meille avaimen maton alle. Eihän siinä mitään sitten, mutta olisihan tuonkin voinut etukäteen ilmoittaa. Hotellihuoneisto kun oli löydetty, oli seuraavan ihmetyksen aika. Eihän meillä ollut sähköjä. Etin sähkökaappia, mutta eihän sieltä tapahtunut mitään, sähköjen katkaisija oli jossain muussa paikassa, mutta sekin löytyi sitten. Kaikki olivat sen verran jäässä retkeilystä, että olisivat halunneet lämpimän suihkun ja lämpimään hotelliin, mutta perskele, kämpässä oli kylmempi kuin ulkona eikä lämmintä vettäkään saatu ekana iltana. Eihän siinä, mieltä lohdutti kuitenkin pasta meidän italianvahvistuksen tekemänä.
